Ajatuksia ja tunnelmia siitä, kun aikuisena aloittaa täysin uuden harrastuksen.
Menneisyyteeni piilotettu, lapsuuteni sisäinen Spice Girl heräsi eloon jo katsoessani ennakkoon Youtubesta erilaisia Showtanssin opetusvideoita. Hymy hiipi kasvoilleni, onni ja ilo vatsani pohjalle. Ihmeellinen hyvänolontunne tekemisestä vaikken ollut päässyt edes aloittamaan kyseisen lajin kokeilua. Palo tanssimaan, sitä se varmaankin oli!
Yli kolmekymppisen, salitreenillä kankeutetun naisen vartalo ei ehkä ole yhtä notkea ja nopea, saati oppimiskykyinen kuin jonkun nuoremman ja vetreämmän, ehkäpä ikänsä tanssia harrastaneen. Sisältäni löytyy kuitenkin tuota samaa himoa ja paloa itseni ilmaisuun kehoni liikkeillä. Himoa löytää rytmistä endorfiineja vapauttavaa energiaa.
Älä taistele omaa peilikuvaasi vastaan, joskus on parempi laittaa silmät kiinni ja antaa rytmin viedä
Ensimmäinen kerta. Tanssin taika ja turhautuminen. Showtanssitunnin alkuun on lämmittelyä ja sitten helpolta tuntuvia ensimmäisiä liikkeitä. Ja sitten, niitä ihan helpolta tuntuvia liikkeitä lisätään asteittain kappaleen edetessä, kuitenkin kerraten aikaisemmat aina alusta alkaen.
Too much information, sanovat aivoni ja tekevät totaalisen tiltin. Alan hätääntyä. Mikä vika minussa on, miksi en heti opi muistamaan kaikkia yksittäisiä liikkeitä ja liikesarjoja? Hetkittäin ilahdun, minähän osaan tämän! Kunnes huomaan unohtaneeni kaiken aiemman ja kiukustun itseeni. Poukkoilen ihan miten sattuu, pyörähtelen silloin kun pitää heittäytyä maahan. Tanssiopettaja kiljahtelee minulle kannustushuutoja: hyvin menee, erinomaista! Yksi ryhmän jäsen katsoo myötätuntoisesti ja lohduttaa minua sen olevan aivan normaalia, ettei muista heti kaikkea.
Kaikessa tässä pyörityksessä on kuitenkin sellaisia pieniä hetkiä, jolloin kroppani tietää mitä sen pitää tehdä. Hetkiä, jolloin mieleni näyttää kuvaa tanssista eräänlaisina välähdyksinä. Jolloin aivojen ja vartalon yhteistyö sulautuu kauniiksi liikkeeksi. Niissä hetkissä kai koen sen kuuluisan taide-elämyksen, täydellisyyden ja täyteläisyyden tunteen. Hämmästyn, sillä ikään kuin katselen itseni tanssivan ja ihmettelen, että mistä tuo liike oikein tuli? Se tuntuu kumpuavan jostain syvältä, tiedostamattomasta osasta minua.
Silloin en pidättele, en häpeä, en yritä, enkä panikoi. En lainkaan mieti mitään vaan annan liikkeen tulla minusta esiin, näkyväksi osaksi sen hetkistä minua. Silloin päässä ei ole muita ajatuksia, on olemassa vain käteni, joka pyyhkäisee ilmaa katseeni seuratessa sitä tai jalkani, jolle lasken painoni hetkeä ennen ponnistusta eteenpäin tai ylös ilmaan. Tanssillani on minulle maadoittava vaikutus.
Avainsana elämässä on armollisuus itseä kohtaan
”- Tuuthan säkin ensi kerralla?”, kuuluu huikkaus ovelta. Olimme juuri lopettaneet kauden ensimmäisen aikuisten Hiphop -tunnin ja olen jälleen itsekritiikin mustien pilvien ympäröimänä. Tuon ystävällisen ja välittömän lausahduksen myötä maailmani alkaa jälleen kirkastua. Miten suuri vaikutus voikaan toisen ihmisen huomioimisella olla.
Olen jälleen lähtenyt kokeilemaan jotakin sellaista, mistä minulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta. Hyvä jos minulla on ennakkoon edes pientä käsitystä siitä, millaista Hiphop tanssi on. Puolessavälissä tuntia olen kypsä heittämään hanskat tiskiin, tunnin lopussa olen päättänyt, etten minä opi tätä ikinä.
Meitä vasta-alkajia on useita, eikä opettajan kannustuksesta tälläkään kertaa ole puutetta. Hän neuvoo meitä rentoutumaan ja keskittymään musiikkiin, liikoja ei kannattaisi ajatella. Minun keskittymistäni herpaannuttaa jännitys ja minulle niin tuttu epäonnistumisen pelko. Muistihan siinä sitten alkaa jälleen temppuilla, liikkeeni kulkee väärään tahtiin muihin nähden tai jää peräti puolitiehen.
Näillä tunneilla törmään kuitenkin ihastuttavaan kannustamisen kulttuuriin. Jakaannumme välillä kahdeksi joukoksi, jolloin toinen puoli tanssii muille opettajan kanssa ja sitten osia vaihdetaan. Esitysten jälkeen taputetaan ja iloitaan onnistumisista kokoontuen taas kaikki keskilattialle yhdessä jatkamaan kappaleen opettelua eteenpäin. Ryhmää ympäröi yhteisöllisyyden, mutkattomuuden, rentouden sekä kannustavuuden ilmapiiri. Opettelun lomassa on aikaa myös jutustelulle ja naurulle.
Tunnin jälkeen jään pihalle vielä juttelemaan parin muun oppilaan kanssa. Eräs jo aikaisemmin lajin parissa aloittanut rohkaisee meitä kahta kokematonta jatkamaan Hiphopin parissa ja kertoo näillä tanssitunneilla olevan tavallista, että asioita opetellaan yhdessä hyvässä hengessä ja itselleen armollisena. Minulle tulee vahva tunne, että haluan olla osa tällaista positiivisuuden ja hyväksyvän energian ilmapiiriä.
Prosessille on annettava aikaa
Aikaisempien, fyysistä liikettä vaativien harrastusteni tuoman kokemukseni pohjalta uskon, että näissäkin uusissa lajeissa ajan myötä kroppani alkaa tunnistamaan tutut liikkeet ja tekemään ne itsestään, jolloin mieleni vapautuu nauttimaan musiikista ja pystyn siinä hetkessä päästämään irti kaikesta taakasta sekä odotuksista kuten myös vapauttamaan joka soluni täyteen iloitsemiseen ja riemuun!
Kaikkien uusien harrastusten kohdalla täytyy aloittaa tyhjästä. Opetella perusteita ja fyysisissä harrasteissa oman motoriikan hallintaa. Keskittyä omaan tekemiseensä ja luottaa prosessiin. Itseään on hyvä välillä vähän haastaa, mutta itselleen on hyvä oppia myös nauramaan. Erilaiset harrastukset ovat mainio väylä oppia itsestään uusia asioita ja parhaimmillaan niiden kautta voi peilata asioita muuhun elämäänsä. Itsensä vertaaminen muihin ja heidän taitoihin on inhimillistä, mutta sitäkin voi tehdä lempein ottein. Sinnikkäällä harjoittelulla kehitystä tapahtuu väistämättä ja se viimeistään palkitsee sekä motivoi jatkamaan.
Piia
Kirjoittaja on työkokeilussa toimistossa Etelä-Savon tanssiopistolla